en vieläkään ole perillä
Olen tullut siihen tulokseen, että minua on huijattu. Ja mikä pahinta, olen maksanut siitä kalliisti – sekä euroina että menetetyn unen velkana. Meille on nimittäin myyty ajatus ”saapumisesta”. Siitä mystisestä hetkestä, kun viimeinen palapelin palanen loksahtaa paikoilleen, mestaruus on saavutettu ja voimme vihdoin ripustaa kameran naulaan ja siirtyä ansaitulle eläkkeelle syömään viinirypäleitä vaakatasossa.
Kulttuurimme on suoranainen maaliviivojen viidakko. On valmistumista, ylennystä, pyöreitä vuosia ja pystejä, jotka keräävät hyllyssä pölyä. Valokuvauksessa hoetaan sitä ”Yhtä hyvää kuvaa”, joka muuttaisi kaiken. Ikään kuin se yksi ruutu saisi päälle kytkimen, joka sammuttaa luovan tuskan ja käynnistää ikuisen autuuden.
Mutta mitä tapahtuu, kun kiipeät sille luvatun vuoren laelle? Seuraavana aamuna siellä on kylmä, tuulee ja eväsleivät ovat kuivuneet korpuiksi. Sitä huomaa katsovansa tyhjyyteen ja miettivänsä: ”Tässäkö tämä nyt oli? Missä on se notkuva Joulupöytä?”
Totuus on se, ettei mitään pääteasemaa ole olemassa. On vain tie, joka on välillä tasainen kuin uusi asfaltti ja välillä tie on täynnä kuoppia, jotka rikkovat vanteet ja itsetunnon. Välillä onnutaan eteenpäin, kamera hihnassa roikkuen, mutta suunta on aina seuraavan mutkan taakse.
Kuten Paul Cézanne sanoi: ”Elämme kaaoksen sateenkaaressa.” Se kuulostaa hienolta, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että elämä ja valokuvaus on jatkuvaa sähläystä värien ja valon kanssa ilman lopullista todistusta onnistumisesta.
Kun tajuaa, että ”perillä” on pelkkä kikka, olo helpottaa. Seikkailu ei ole se mitali, vaan se hetki, kun kompastut polulla juurakkoon ja huomaat samalla, miten valo siivilöityy puiden välistä juuri nyt oikealla tavalla. Jos kerran saapumista ei ole, voi yhtä hyvin nauttia tästä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti