Varma merkki saapuneesta keväästä on
kun, pientareet ovat keltaisten leskenlehden kukkien peitossa. Joka
kevät näitä airuita on kuvattava, vaikka samankaltaisia kuvia
olisi kuinka paljon. Onneksi kuitenkin kaikki kuvat ovat jotenkin
erilaisia, samankaltaisuudesta huolimatta. Joskus minua harmittaa
kameran kanssa kulkiessani, kun tulee tunne, että näkyvä maailma
loppusi. Ehkä se on kuitenkin vain mielikuvituksen puutetta. Sitten
kun istahtaa, kiinnittää kameran jalustaan ja katselee objektiivin
läpi, niin kumma kyllä, miten syntyy vastustamaton halu tallentaa
kameran muistiin monia pieniä yksityiskohtia.
Kuljin tänään luonnossa keskipäivän
aikaan, joka on huono hetki ainakin lintujen kuvaamiseen. Ainuttakaan
tinttiä ei tullut objektiivini ulottuville. Ei edes pesää
rakentava harakkapariskunta suostunut poseeraamaan. Niillä oli
kiirettä kodin rakentamisessa, mutta nyt tiedän missä ne asuvat ja
varmaan jonakin päivänä saan kuvia niiden perhe-elämästä.
Tänään vain tarkkailin varovaisesti niitä, kun ne kantoivat
pitkiä risuja tiheän kuusen latvustoon. Kevään tärkein asia ja
voima on valossa, jota riittää nyt aikaisesta aamusta myöhäiseen
iltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti