Kas kummaa

Kerran kesäisenä iltana ennen saanan lämmitystä päätimme mennä Demen kanssa kalaan. Oli sellainen pilvipouta ja kesätuuli puhalsi leppeästi lounaasta. Väliäkö sitä suuresta saaliista, kunhan lillumme täällä järvellä aikamme kuluksi. Nappasi sentään pieni hauki vanhaan professori lusikkaan ja siitä se kala kiepsautettiin haavilla veneen pohjalle. Pieni kalautus ”papilla” kalan niskaan ja suolet lokeille, jotka kirkuen veivät oman osansa mennessään.

Jäimme ihmettelemään mitä lokit kokoontuvat kaislikon reunaan. Jotain ne varmaan näkevät vedessä, mutta eivät kuitenkaan siitä mitään käy nappaamassa. On se meidän käytävä katsomassa mitä tuolla vedessä on, tai onko mitään? Lokit lähtevät kauemmaksi meitä kirkuen moittien.

—On siellä jotakin tuossa näetkö sinä saman kuin minä, sanoo Deme kysyvästi?

Kas pirua, onko se sitä miltä näyttää, ei edes kovin syvälläkään. Otan jo haavia, mutta Deme haluaa ensinnä kuvata pokkarillaan näkemämme.

Otan haavin ja koukkaan sillä veteen, olio jää haaviin, jonka siirrän lähemmäksi venettä ja alan varovasti nostaa. Saan haavin veneeseen josta valuu vain kirkkaita vesipisaroita.
Eeheihän siellä mitään ollut sanon. Pyörimme vielä hetken paikallaan emmekä enää näe vedessä mitään.

Lämmitämme saunan ja paistamme sen saamamme hauen hiilloksella. Parin oluen jälkeen Deme tarkistaa kameransa, ja katso olihan se otus tullut kuvaksi. Sen täytyi olla joku jättimeduusa, mutta miten sellainen voi olla Suomen kylmissä vesissä ja kooltaan näin suuri, se ei meille kyllä sen paremmin selvinnyt.